Kävimme koko perheen voimin Ylläksellä. Mukana oli myös omat ja Akin vanhemmat, joten Sulolla riitti rapsuttajia ja ulkoiluttajia.

Sulo sopeutui yöjunaan hyvin, kävimme merkkaamassa Tampereen ja Kemin asemalaiturit sekä meno- että tulomatkalla. Samassa junassa matkustaville koirille piti hiukan tuhahdella, koska nekin olivat uskaltautuneet asemalaiturille jaloittelemaan.

Mökillä Sulo viihtyi hyvin, ulkona koira säntäili pitkin pihaa ja haukahteli oraville ja linnuille. Koira oppi myös työntämään auki mökin oven (jos ovi ei ollut lukossa) ja livahti sitä kautta pihalle lumihankeen kaivamaan kuoppia ja tarkkailemaan ympäristöä. Hiihtäjistä, moottorikelkkailijoista ja laskettelijoista Sulo ei ollut millänsäkään, mutta toiset koirat saivat aina välillä kuulla kunniansa. Aamuisin Sulo ja metsän toisella laidalla asuva koira haukkuivat toisiaan, kunnes Sulo komennettiin sisään “jäähylle”.

Maanantaina lähdimme koko poppoo lumikenkäsafarille Yllästunturin Varkaankuruun. Täytyy sanoa, että vakavasti harkitsen ostavani ensi talveksi lumikengät. Niillä oli helppo kävellä syvemmässäkin hangessa ja voisivat olla hyödylliset koiran kanssa. Tosin minun tuurillani Helsingissä ei ensi talvena sitten tule lunta ja saan kävellä lumikengilläni paljaalla maalla… Sulo sai hyvää liikuntaa, retki kesti kolme tuntia ja koira oli koko ajan vapaana. Näimme myös poron, mutta sitä Sulo ei muilta haisteluiltaan ehtinyt huomata, joten poro sai jolkotella tiehensä rauhassa. Retken jälkeen uni maistui meille kaikille.

Muina päivinä harrastimme kävelyretkiä metsässä ja loikoilua mökillä. Aina syönnin jälkeen kuului keittiöstä: “voi kun sinulle ei voi mitään hyvää antaa” ja sen jälkeen kärttyisemmällä äänellä: “koska te oikein ruokitte tämän koiran, sehän on niin nälkäisen näköinen?”. Muutenkin vanhempien jutut kuulostivat siltä, kuin perheeseemme olisi saatu jonkinlainen einsteinin reinkarnaatio, joka osaa ja ymmärtää kaiken

Keskiviikkona pistäydyimme hurmaamassa molemmat mummoni Rovaniemellä. Kumpikaan ei ole aikaisemmin ollut mikään suuri koirien ystävä, mutta Sulon hyvät (sisä)käytöstavat ja ehtymätön kiinnostus keittiön tuoksuihin, saivat mummelit polvilleen. Sulolla on tuon reissun seurauksena nyt uusi lempinimi “Sulo Kullervo”

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä Suloon iski ripulitauti, jota sitten hoidettiin torstaina riisillä ja jauhelihalla. Onneksi tauti oli lyhytkestoinen ja koira oli koko ajan pirteä oma itsensä. Luultavimmin kyse oli metsässä syödyistä “kielletyistä herkuista”.

Tänään totuttelemme elämään ilman suurta laumaa ja Sulo merkkailee uudelleen kotipihaa ja lähimetsiä.