Elämässäni on tällä hetkellä ainakin yksi mies joka on minusta täysin riippuvainen. Tälläkin hetkellä tämä mies kirjaimellisesti riippuu kiinnitettynä minuun; Aarne killuu rintarepussa ja nukkuu päiväuniaan. Rupesin pohtimaan tätä riippuvaisuussuhdettani, kun äsken wc:ssä meitä oli kolme, minä, Aarne ja Sulo. Meistä vain minulla oli asiaa pöntölle, joten olo oli hetken “prinsessadianamainen”, tiedättehän “aviovuoteessani oli kolme ihmistä, joten siellä oli hiukan tungosta”…

On minulla(kin) ollut poikaystävä joka halusi tietää liikkeeni tunnin tarkkuudella, mutta ei hän sentään näin innokas ollut. Ja kieltämättä joskus mäkätän aviomiehelle, että olisi kanssani enemmän, eli nyt tiedän miltä hänestä tuntuu silloin. “Oo mun kaa”-ilmiö kyllä saa huippunsa äiti-vauva-suhteessa.

Kyllä minä raskausaikana sen ajatuksen sisäistin, että vauva tarvitsee minua enemmän kuin kukaan ihminen koskaan aikaisemmin. Mutta tämä lapsi haluaa olla sylissä tai erittäin lähellä minua 24/7 ja täytyy sanoa, että joskus se ahdistaa. Toisaalta viikonloppuna Mikkelissä tunsin itseni välillä erittäin huonoksi äidiksi, kun annoin innokkaiden sukulaisten ja Akin äidin hoitaa Aarnea melkein koko ajan. En tainnut kahden päivän aikana vaihtaa vaippoja kertaakaan ja poika oli sylissäni vain hetkittäin. Tosin äiti minussa terästäytyi aina kun kuulin vauvan itkun, unenkin läpi kuulin pienen poikani kutsuvan “anna sitä maitoa ja heti senkin…”

Minä olen mielestäni erittäin itsenäinen ihminen, joka huolehtii itsestään ja siinä sivussa muistakin, jos tarpeen. En ole erityisen mustasukkainen tai vaativainen (mies voi kyllä olla eri mieltä) ja pärjään hyvin itsekseni (lue: viihdyn omassa seurassani). Siksi kai tämä riippuvainen mieheni vaatimuksinen saa minut joskus itkun partaalle. Tunnen itseni ajoittain jonkinlaiseksi monitoimikoneeksi: olen Aarnelle huvitutti, ruoka-automaatti ja sänky yhdistettynä samaan lihaskipuiseen kroppaan. Poika osaa vaatia kaiken ajallaan ja nopeasti. Hänestä tulee varmaan oopperalaulaja, kun päästelee huutoa niin korkealta ja kovaa. Monet voileivät ja teekupilliset ovat jääneet oman onnensa nojaan, kun olen kesken kaiken kuullut herrani äänen huutavan “henkkilökuntaaa”.

No, totuus on tietysti se että periaatteessa Aarnelle kelpaisi mamiksi ja syliksi kuka tahansa, kunhan ruokaa, kuivaa vaippaa, seuraa ja hellyyttä tulisi tarpeeksi, että turha tässä on imarrella itseään. Eikä kultapojuni ole pyytänyt syntyä tänne. Varmaan tulee aika, kun valitan näillä sivuilla ettei lapseni halua enää olla seurassani, vaan häipyy sanomatta sanakaan jonkun “Siwan Tarjan” näköisen hutsakkeen mukaan.

Onneksi Aarne ei vielä ymmärrä mitä hänelle puhun. Olen uhannut pientä viatonta lastani vähemmistökansoille myymisellä, haukkunut häntä paholaisen lapseksi, toivonut hänelle yhtä vaativaa lasta ja kertonut että tulevaisuudessa hän saa pestä pyllyni ja vaihtaa vaippani. Poikkeuksetta vastaus on ollut sama; poika katsoo minua tarkasti, avaa suunsa ja huutaa “enmää, maitoooo”. Mielialojani poika lukee kuin avointa kirjaa, kun minä olen väsynyt ja kiukkuinen niin on poika kuin persiiseen ammuttu karhu ja kun minä olen levännyt ja hyvällä päällä Aarne on kuin karhu jonka persiistä se luoti on otettu pois, hiukan paremmalla päällä mutta silti valmis taisteluun mikäli tarve vaatii :-)

Kaikesta tästä vaativuudestaan ja riippuvaisuudestaan huolimatta sylissäni on elämäni tärkein ja rakkain mies (sori vaan Aki ja Sulo, teillä ei ole mahdollisuuksia tätä jätkää vastaan). Voisin toki vaihtaa joitakin väsyneitä öitä hiukan rauhallisempiin, mutta ikinä en tätä miestä! Äidinrakkaus on kummallista ja ihanaa…

Voi jestas, nyt se herää!